sykähdyttävää

Vietin tämän päivän sykemittarin kanssa. Koulussa aloimme tehdä Katse-lehteä, ja siinä on osio, jossa seurataan jotakin kulttuuritapahtumaa sykemittarin avittamana. Itse olin eräässä kirjoittamistapahtumassa, josta voin sitten joskus (kun lehti keväämmällä ilmestyy) kertoa. Siellä syke heitteli 80 aina 150:een, hurjan jännää siis. Oli kyllä hyvin miellyttävä työpaja!

Sen jälkeen olin Ainon ja Emman kanssa kuvaamassa studiolla. Syke jatkuvasti jotakin 100-120 väliltä. Olin hurjan innoissani. Tuntui todella oudolta ja jollain tapaa todella väärältä jatkuvasti tarkkailla omaa sykettä. Se tuntui niin absurdilta ja samalla omaa kehoa läsnäolevaksi tuovalta. Miten ihmeessä mun pieni sydän jaksaa niin paljon? Jos on aivan normaalia, että pienessä innostuksessa tai no, semmosessa tavanomaisessa kuvaamisinnostuksessa hyppelehdin sinne tänne ja vähän väliä sydän on kurkussa, niin mitä sitten, kun on oikeasti todella, todella jännittävä hetki? Haluanko edes tietää?

Illalla ennen kuin lähdettiin Kahvillaan kuuntelemaan Lassi Valtosen keikkaa, otin sykemittarin pois ja tuntui kuin olisi suuri kivi pudonnut. Enää ei tarvinnut olla niin tietoinen omasta olemassaolosta ja sai vain olla. Kuinka helposti unohdankin oman kehollisuuteni, ruumiini rajallisuuden ja olemassaoloni fyysisyyden! Ihan käsittämätöntä.

Ja jotain muuta! Oon jälleen punapää, jee! Joskus ennen kuin värjäsin punaiseksi hiukset (eli joskus 2009?), kuulin, että punaista väriä on todella vaikea saada pois hiuksista. phah. Sinistä väriä on todella, todella vaikea saada pois. Värinpoiston jälkeen tulee aina vaan uusi kerros erikoisen väristä sinistä.

Lopuksi kuva näätäklaanista. Sain vihdoinkin Ainosta jotakin erilaista kuvaa. Aina Ainon kuvat on herkkiä kauniita kuvia. Mut nyt onnistuin häikimään kahden salaman kanssa niin, että aikaseksi tuli toi ihan mahdottoman hieno kuva. (Jos Aino perustaisi tyttöbändin, sillä olis jo promo/julistekuva valmiina!)